Words are just thoughts that will never be heard.

Välillä on niin tyhjä ja tunnoton olo ja välillä taas oon ihan ok ja onnellinen. Mut koko ajan on semmonen olo, ettei mua arvosteta. Jotenkin tuntuu koko ajan et pitäis vaan olla ihan hiljaa eikä sanoo yhtään mitään. Hymyillä vaan ja ajatella et "ei se mitään." Vituttaa vaan kaikki. Mut ehkä kaiken vaan pitää just nyt mennä näin.. Vähän päin mäntyjä ja sieltä pois.

Living in a concrete jungle,
searching for something that I
don’t think I’ll ever find and
I chisel the walls of the city that blinds me,
trying to find something
that I may be able to relate to.
I close my eyes and see my friends
smiling at me in a way that shows me
we've had too much to drink.
Running away from all of the silence
like animals in the woods,
we cling to what we know.

Take me home,
I am ready for it.
I know you can love more that I can.

  Swollen thoughts corrupt my mind.
  Lit street lamps and warning signs.
  Time to back away.
  Retreat, retreat, retreat.
  I thought for a second,
  I said it out loud,
  but the words are just thoughts
  that will never be heard.

Take me home,
I am ready for it.
I know you can love more than I can.

Ps. mikä siinä on, että kun mulla on paska olla, niin ihmiset syyttää itseään siitä? Mulla on paska olla vaan itteni takia.. Miks joku toinen masentuu siitä ite, vaikkei liity siihen mitenkään?